Miksi oikein olen vihainen?

On siihen pari muutakin syytä kyllä, mutta...

Olen täällä blogissakin hehkuttanut kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille. Pidän kirjasta edelleen, olen hankkinut sen omaan hyllyyni ja lukenut tarinoita erilaisissa yhteyksissä (yleensä yhden tarinan jälkeen on pyydetty lukemaan vielä toinenkin). (Toim. huom. en julkisesti.)

Kävin elokuun lopulla kirjakaupassa ihan vain kiertelemässä (Haminassa, kun nyt satuin olemaan siellä ja oli aikaa). Vastaavia kirjoja on ilmestynyt viime aikoina muitakin: parikin suomalaisista naisista kertovaa teosta sekä Iltasatuja kapinallisille tytöille 2. Ja vielä yksi, nimittäin Rohkeiden poikien kirja: tositarinoita hämmästyttävistä pojista, jotka muuttivat maailmaa. 

Lainasin Rohkeiden poikien kirjan kirjastosta työsyistä. Äsken aloin selailla sitä ja voi että kuinka se sai minut vihaiseksi. Pikaisella selailulla vastaan tuntui tulevan lähinnä sellaisia tarinoita, joissa oli saavutettu jotain (mutten tiedä muuttivatko ne niin maailmaa), ilman sen suurempia vaikeuksia. Suosikkini (lue: inhokkini) oli Percy Shelleyn tarina, jossa mainitaan miten hän tapasi nuoren naisen nimeltä Mary, karkasi tämän kanssa Pariisiin ja siellä he kirjoittivat. Percy Shelley kirjoitti runoja, jotka ovat todella arvostettuja (vapaa mukaelmani kirjan kehuista) ja Mary kirjoitti Frankenstein-kirjan. 

Jepjep.

Suutuin kyllä jo vähän silloin kun näin tuon kirjan kirjakaupassa. Koska tuntui siltä, että kirjan kirjoittajilta on mennyt jokin olennainen juttu ohi Iltasatujen ideassa. 

Että hei miehet, voisitteko edes kerran antaa jonkin asian olla ihan vaan naisten juttu?

Mutta tässä on siis nyt ollut pari muutakin juttua, jotka kiukuttaa. Että oikeasti olen ehkä enemmän pettynyt kuin vihainen. 

Voisko joku tehdä Epätodennäköisten sankareiden kirjan, jossa olis 50/50 naisia ja miehiä?

Voisko olla edes yksi Vain elämää -kausi, jossa olis neljä naista ja kolme miestä?

Voisko olla edes yksi Vain elämää -kausi, jossa olis neljä naista ja kolme miestä?