Pikkuikkuna

Olen vaihteeksi innostunut lukemisesta. Alkuvuosi on sujunut kerrassaan huonosti: olen lukenut vain 3-5 kirjaa kuussa. (Tai siis maassa. Mutta kuukaudessa.) Viime syksykin oli melko kehno. En edes aloittanut suunnittelemaani lukuprojektia ja kirjastosta lainatut kirjat odottivat avaamattomina yöpöydällä, kun minä vain uusin ja uusin niitä.  Nyt olen kuitenkin saanut lukukärpäsestä taas piston. Ja tänään kaverini linkkasi minulle tämän Gilmore Girls -sarjassa viitatuista kirjoista tehdyn  listan . Koska en osaa vastustaa a) listoja ja b) haasteita ja c) sääntöjä, päätin, että voisin tutkia mitkä noista kirjoista on saatavilla suomeksi. Ne voisi vaikka lukea. Tai ainakin joitakin niistä.  Samalla muistin myös aikoinaan fb:ssa kiertäneen Keskisuomalaisen tekemän listan sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea ennen kuolemaansa (tai jotain?). Päivitin sen vastaamaan tämänhetkistä tilannetta ja tein sillekin oman sivunsa. Linkit sivuihin pitäisi löytyä blogin sivupalkista....

Tärkeä huomautus: tällä tekstillä en tahdo mitenkään syyllistää ketään. Pohdin asioita puhtaasti omasta näkökulmastani ja oman napani kautta. Jos toivotan vieraan tervetulleeksi, vieras todella on tervetullut. Eikä tarvitse ruveta laskemaan päiviä tai mitään. Saa tulla ja olla vieraana just niin kuin haluaa.  Noniin, nyt kun tärkeä huomautus on saatu pois alta, voin ruveta kaivelemaan omaa napaani. Ja minusta aikuiseksi kasvamisessa jännintä on se, kuinka oppii tuntemaan itsensä. Vähä vähältä tajuaa uusia asioita itsestään ja pikkuhiljaa sitä osaa oikeasti määritellä itsensä (edes jotenkin, koska ihminen on kykeneväinen muutokseen). Viimeisen vuoden aikana suunnilleen olen miettinyt sosiaalisuutta - välillä enemmän, välillä vähemmän. Koen itse olevani introvertti. Toisaalta kyseenalaistan introverttiyteni tasaisin väliajoin: minulle ei tuota suurempia ongelmia pitää esitelmiä luokan edessä, liika yksinolo alkaa vain ahdistaa ja minä tarvitsen seuraa - tietyissä määrin....

Saamattomuuteeni ärsyyntyneenä ja erään koulukurssin innoittamana päätin tehdä yhden hengen rottakokeen ja olla päivän ilman nettiä. Eilen en siis käynnistänyt modeemia ollenkaan, vaan keksin itselleni internetin sijaan muuta huvitusta. Tässä kohtaa on kyllä myös myönnettävä, että käytin minä vähän nettiä. Puhelimen nettiä en sulkenut ja sitä käytin päivän aikana vähän (näihin kaikkiin kohtiin olin myös antanut itselleni luvan etukäteen). Tarkistin tämänpäiväisen lukujärjestyksen, koska meillä vaihtuvat tuntien paikat viikoittain.  Lisäsin päivän aikana tehdyt kotityöt Chorewarsiin . Käytin puhelimeni säätila-, tv-ohjelma- ja radiosovelluksia, jotka kaikki käyttävät internet-yhteyttä.  Näitä lukuunottamatta olin täysin ilman nettiä ja kaksi ensimmäistä kohtaakin veivät yhteensä noin viisi minuuttia. Mitä minä sitten oikein tein? Kuuntelin podcastejä (Knit 1 Geek 2, Craftlit ja KnottyGirls), luin kirjaa, leivoin tomaattileipää, katsoin telkkaria, kirjoitin ra...

Näin on meilläpäin väitetty niin kauan kuin muistan. Se ei kuitenkaan ole estänyt hankkimasta yhtä sun toista tarpeellista. Tai vähemmän tarpeellista. Nimimerkillä omistan hampurilais-halsterin. Oikeastaan olen viime päivinä ja viikkoina miettinyt välillä kateutta. Kai kateus on jonkinlainen yleisinhimillinen tunne. Kai jokainen haluaa joskus jotakin, mitä toisella on tai olla jonkun toisen ihmisen kaltainen. Toisaalta haluamisen ja kadehtimisen välilläkin on eroa. Äkkiseltään sanoisin, että kadehdin ihmisiä niissä suhteissa, joissa tunnen itse olevani täysin riittämätön, ihan huono, pyöreä nolla. Tai ei edes pyöreä nolla, vaan sellainen eskarilaisen horjuvalla käsialalla tehty nolla. Sellaisissa asioissa, joissa itse tuntee olevansa edes jotenkuten kelvollinen itsekin, on helpompi vain haluta jotakin, mitä itsellä ei ole, mutta jättää se haluamisen asteelle. Esimerkiksi: olen tyytyväinen hiuksiini. Valtaosan ajasta ne käyttäytyvät kiltisti ja näyttävät ihan hyvältä. Silti saattais...

Olen vielä 21. Olen vielä nuori. Vielä villi ja vapaa. Vielä saan tyhmyyteni anteeksi. Vielä minun ei tarvitse osata. Aikuistun. En vielä tänään. Ehkä huomenna. En vielä tiedä.

Kaverin tekemä inspiroiva video. Halusin tehdä jotain samanlaista, mutten ole kovin hyvä kuvaamaan (siis ihan ottamaan kameraa esiin ja käynnistämään sitä), joten mietin, voisinko käyttää itselleni tutumpaa mediaa: tekstiä. Valitsin helmikuun koekuukaudeksi: päätin kirjoittaa joka päivä päiväkirjaani ja lopuksi valita vähintään yhden lauseen jokaisen päivän tekstistä. Näistä lauseista sitten koostaisin jonkinlaisen tekstin. Lopputulos on - ennakkoaavistelujeni mukaisesti - melkoista sillisalaattia, eikä varsinaisesti yhtenäistä tekstiä. Ehkä tämä myös vahvistaa käsitystä siitä, ettei päiväkirjaani kannata lukea - ei siellä mitään mielenkiintoista ole. Lähinnä olen viimeisen kuukauden valittanut siitä, etten saa mitään aikaiseksi... Hauska projekti tämä kyllä on ollut. Viime aikoina olen kirjoittanut päiväkirjaa hyvin satunnaisesti, joten siellä on paljon irrallisia langanpätkiä ja tapahtumaketjuja, joista on kuvattu vain osa. Joitakin tapahtumia ei ole kuvattu oikeastaan laink...