Pikkuikkuna

Kävin kaupassa I Tämä tapahtui 4.2., mikä on olennaista. Koska eräs täti osti (muun muassa) hernekeittoa, mämmiä ja laskiaispullia. Melkein kysyin tädiltä, eikö hän tiedä mikä päivä on huomenna. Kävin kaupassa II Käytin (noin) viikon ruokiin 35 euroa (mukaan lukien purkillinen Ben&Jerrysiä, joka oli tarjouksessa (ja siis ehdottoman välttämätön ostos). Miksi tämä on tarina? Koska syystä jos kolmannestakin olen viime aikoina miettinyt ja laskenut rahankäyttöäni ja kulutustottumuksiani. Ja väittänyt isälleni, että sata euroa riittäisi hyvin kahden viikon ruokiin. Mikä olikin todistettavissa?  Kuusenjalka Olen tässä miettinyt, että olisiko tämä kuudes toista hyvä päivä viedä joulukuusenjalka varastoon? Olisinko jo kompastunut siihen riittävän monta kertaa, että voisin pitää taukoa ja viedä sen pois eteisen lattialta? Tosin Kahii muistutti minua siitä, että kymmenen kuukauden kuluttua se on jälleen haettava varastosta. Päätös on edelleen ilmassa.

On hämmentävää, miten syvään ihmisen ajatustavat ja uskomukset juurtuvat. Noin kahdeksan vuotta sitten aloin taistella tiettyjä uskomuksiani ja käsityksiäni vastaan. Ensin passiivisesti, ihan vain altistumalla uusille kokemuksille. Viitisen vuotta sitten aloitin aktiivisemman taistelun. Ehkä kaksi vuotta sitten luulin voittaneeni itseni ja aiemmat käsitykseni. Mutta. Here we go again. Aurinkoisina (kuvaannollisesti aurinkoisina) päivinä kaikki on hyvin. Mutta sitten on myös ne päivät ja ajat, kun huomaa, etteivät vanhat möröt ole kadonneet minnekään. Olen ehkä onnistunut ajamaan ne syvälle kaapin perälle tai (mieleni palatsin) kellarin pimeimpään peränurkkaan. Mutta niin nekin vain keräävät rohkeutensa ja hiippailevat päivänvaloon ja istahtavat keittiön pöydän ääreen kesken kirkkaan kesäpäivän tai hyvin sujuvien juhlien. Saan aloittaa taistelun jälleen alusta. Ja koska en ole vieläkään saanut kirjettä Tylypahkaan, en osaa Naurettavus-loitsua, enkä voi ajaa mörköä pihalle yhdellä ...