Pikkuikkuna

Vuodenvaihde tulee jälleen. Jos joku ei vielä tiennyt. Eli siis töiden lisäksi olen ehtinyt miettiä uudenvuodenlupauksia. Tai ensi vuoden tavoitteita, koska jotkut väittää, että mitattavissa olevat tavoitteet on parempia kuin epämääräiset lupaukset. Muutama kohtuu-varma (= ainakin osittain maksettu) suunnitelmakin ensi vuodelle on. Partioreissu Islantiin tietysti suurin suunnitelma, mutta lisäksi ilmoittauduin Naisten kympille. Juostava on siis ensi vuonnakin. Töitä on alettava hakea kohtapuoliin, koska tämänhetkistä työsuhdetta on vajaat kolme kuukautta jäljellä. (Mikä siinäkin on, että kun on töissä, sitä tuntee ( välillä ) itsensä ihan osaavaksi ja päteväksi, mutta kun lukee työpaikkailmoituksia, tuntee itsensä täysin epäpäteväksi ja kokemattomaksi ja tumpeloksi?) Entäs sitten? Mitä muuta? Mukavuusalueen ulkopuolelle on vaikea lähteä (ja välillä tuntuu, että mun mukavuusalueen raja on tän kämpän ulko-ovi). Enkä tiedä, mitä haluaisin tehdä (paitsi luetteloida työkseni, työtar...

Tämä teksti saattaa sisältää pähkinää spoilereita Harry Potter ja kirottu lapsi -kirjasta. Olen lukenut Harry Potterin ja kirotun lapsen nyt kahdesti. Lokakuussa englanniksi ja tällä viikolla suomeksi. Ja siis onhan se hyvä. Tähän väliin otetaan sellainen yleisluontoinen huomio, etten ole millään muotoa pätevä kriitikko. En ole pätevä ihminen kritisoimaan kirjoja, enkä ole pätevä ihminen kritisoimaan näytelmiä. (Välillä tuntuu, etten ole pätevä ihminen kritisoimaan edes itseäni.) Kaikki lähtee ihan puhtaalta MäTy-pohjalta (= Mä Tykkään). Mutta minä pidin kirotusta lapsesta. Eihän se tietenkään ole sama kuin seitsenosainen kirjasarja, miten voisikaan? Teemoja ei voida käsitellä yhtä montaa, eikä yhtä syvällisesti. Henkilöhahmoista ei ehditä esitellä yhtä monia puolia kuin alkuperäisen sarjan aikana. Juoni hyppii paikasta ja ajasta toiseen, melkein elokuvamaisesti (paitsi että Ihmeotukset eteni kronologisemmin). Mutta minä pidin siitä, miten näytelmässä käsiteltiin sen teemaa ...

Tiedätte varmasti sen hetken (Tähän väliin tulee pieni välitarina, jonka voi vapaasti skipata, mutta koska #ikuisestikatkera, kerron tarinan. Ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla meille pidettiin seksuaalivalistusta koulussa, tytöille erikseen, pojille erikseen. Tunnilla jaettiin Libressen (tai jonkin muun sidevalmistajan) painattama valistusvihkonen. Jännittyneenä avasin vihkon lopusta, missä oli osio ihastumisesta ja seurustelusta. Ehkä minulle viimeinkin selviäisi, mitä ihastuminen oikein on. Ehkä viimeinkin saisin tietää, miltä se oikein tuntuu ja mistä tunnistan ihastumisen, kun sen koen. Ja siellä se lause odotti, heti kappaleen alussa: "Tiedät varmaan tunteen". NO EN TIEDÄ. Nykyään tuo lause aiheuttaa yhtä suurissa määrin huvitusta ja katkeruutta. #tärkeätarina (Ps. Nykyään tiedän tunteen, mutta ala-asteella olin vielä pihalla.)) Mihinkäs me jäätiinkään? Niin siis, tiedätte kai tekin sen hetken, kun muuten vain lukee kirjaa, vähän mielenkiinnolla silmäil...

Viimeiset pari viikkoa olen pohtinut, osallistunko tänä vuonna Nanowrimoon vai en. Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa ikinä - ja voitin. Ei se helppoa ollut, suurin voittajafiilis kuukauden aikana tuli sinä päivänä, kun otin kiinni noin 7000 sanan vajeen. Mutta tänä vuonna en aio osallistua. Miksi? Kahdesta syystä. Ensinnäkin haluan keskittyä huolehtimaan tästä psyko-fyysis-sosiaalisesta kokonaisuudesta, joka tätä postausta naputtaa. Viimeiset kaksi kuukautta olen ollut melko väsynyt ja lähinnä yrittänyt selviytyä päivästä ja viikosta toiseen. (Maanantaista alkaen odottanut viikonloppua - tai sitä seuraavaa viikonloppua yhden täysin vapaan päivän takia.) Nyt haluan pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani ja haluan priorisoida itseni ensimmäiseksi. En NaNoWriMo-projketia. Toisekseen, minulla ei ole ideaa. Viime vuoden NaNoWriMo-kässärin kirjoitin ideasta, joka oli muhinut päässäni jo ainakin puoli vuotta siinä vaiheessa. Tiesin suurinpiirtein, mitä olin tekemässä, ketkä ...

Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran tarinoita ja sitä, kenen tarinoilla on merkitystä. Kenen tarina on tärkeä, kenen tarinaa pitää kuunnella? Eilen katsoin Docventuresia ja siis Pekka Hyysalosta kertovaa dokumenttia New Run (katsottavissa Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan). Hyysalon tarina oli toki mielenkiintoinen. Mutta dokumentin päättyessä päällimmäisenä ajatuksenani oli, kuinka haluaisin tietää lisää Pekan veljien ajatuksista. Haluaisin keskustella heidän kanssaan ja kuulla heidän näkökulmaansa. Ehkä siksi, että samaistuin kaikista eniten heihin. Jos ajatellaan sitä, kenen tarinoita tavataan kertoa ja kuunnella, minä olen samanlaisessa asemassa heidän kanssaan. Se, joka kertoo muutaman lauseen. Se, jota ei välttämättä edes haastatella. Se, joka päätyy kuvaan mukaan melkein vahingossa. Onko minun tarinani tärkeä? Onko minun tarinallani väliä? Ei. Minun tarinani on arkinen ja väritön, eikä siitä löydy suuria vastoinkäymisiä, miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia tai ...

Pääsin tänään kehonkoostumusmittaukseen, ensimmäistä kertaa ikinä. Koska pitihän sitä kokeilla, kun kerran oli mahdollisuus. Ja tykkään numeroista ja taulukoista ja tilastoista. Eiväthän ne tulokset mitenkään imartelevia olleet (joskaan eivät kertakaikkisen surkeitakaan). Mutta muutoksia elintapoihin pitäisi tehdä, jos tilannetta (numeroita) haluaisi parantaa. Ei sikäli, että tekisin muutoksia vain parempien numeroiden toivossa. Tiedän itsekin, etteivät tämänhetkiset ruokailutottumukseni ja liikuntatottumukseni auta minua, enkä haluaisi ylläpitää niitä. Mutten muka jaksa muuttaa niitä. Ettätuota. Ryhtiliike. Kirjaimellisestikin pitäisi tehdä ryhtiliike ja opetella parempi ryhty. Istun aina kyyryssä ja käännän hartioita sisäänpäin. No, lainasin tänään kirjastosta Jokanaisen juoksukirjan ja Jutan voimakirjan (koska se näytti söpöltä), että ainakin aiheeseen liittyvää lukemista on saatavilla. Kun vielä saisi siirrettyä teorian käytäntöön. PS. Kehoni ikä on 10 vuotta enemmän kuin...

... kaikki jää viimetinkaan? ... älypelien pelaaminen tuntuu hyvältä idealta, kunnes on kiire? ... kaikki ohjelma kasautuu samalle viikolle/päivälle? ... "kesälomaan" on pitkä aika? ... pannukakku loppuu aina kesken? ... omenat ovat niin hyviä? ... tässä kaupungissa ei ole Tigeria? ... tässä kaupungissa ei ole persoonallista kirjakauppaa? ... usein tekisi mieli juosta karkuun? ... Docventures tulee niin myöhään illalla?

... mutta jälleen se on rikki. Viime kerrasta on sentään jo melkein  kaksi kuukautta aikaa. Turhauttaa, ja kaikkein eniten turhauttaa oma itse. Edelliskerralla pudotin lasisen koriste-esineen puhelimen päälle ja näyttö hajosi. Tällä kertaa laitoin puhelimen kylpyhuoneen ikkunalaudalle (joo, asun vanhassa talossa), siihen tuli viesti ja hetken päästä se kolisi lattialla (minä laitoin pyykkejä koneeseen). Nyt takakansi repsottaa alareunasta. Heihei vedenpitävyys? Lallallaa. Jonain päivänä vielä kasvan aikuiseksi, enkä enää vahingossa sähellä kaikkea. Ehkä? Toivottavasti!

On hämmentävää, miten syvään ihmisen ajatustavat ja uskomukset juurtuvat. Noin kahdeksan vuotta sitten aloin taistella tiettyjä uskomuksiani ja käsityksiäni vastaan. Ensin passiivisesti, ihan vain altistumalla uusille kokemuksille. Viitisen vuotta sitten aloitin aktiivisemman taistelun. Ehkä kaksi vuotta sitten luulin voittaneeni itseni ja aiemmat käsitykseni. Mutta. Here we go again. Aurinkoisina (kuvaannollisesti aurinkoisina) päivinä kaikki on hyvin. Mutta sitten on myös ne päivät ja ajat, kun huomaa, etteivät vanhat möröt ole kadonneet minnekään. Olen ehkä onnistunut ajamaan ne syvälle kaapin perälle tai (mieleni palatsin) kellarin pimeimpään peränurkkaan. Mutta niin nekin vain keräävät rohkeutensa ja hiippailevat päivänvaloon ja istahtavat keittiön pöydän ääreen kesken kirkkaan kesäpäivän tai hyvin sujuvien juhlien. Saan aloittaa taistelun jälleen alusta. Ja koska en ole vieläkään saanut kirjettä Tylypahkaan, en osaa Naurettavus-loitsua, enkä voi ajaa mörköä pihalle yhdellä ...

En muista kuinka monta vuotta olen haaveillut viettäväni päivän pyjamassa. Mieluusti vielä elokuvia katsoen. Kai tämä haaveeni on peräisin elokuvista tai tv-sarjoista tai kirjoista. En osaa sanoa.  Eilen joka tapauksessa vietin sellaisen päivän. Huolimatta siitä, että oli ensimmäinen aurinkoinen päivä viikkoon (se oli myös kolmeen viikkoon ensimmäinen päivä, jonka sain viettää aamusta iltaan yksin kotona).  Ja se oli tylsää. Ja päivä katosi kokonaan johonkin, kun vain tuijotin Buffy, vampyyrintappajaa. (Ja luin vähän kirjaa, koska en kai muuten olisi minä?)  Aikuiseksi kasvaminen on tylsää, kaikki hienoiksi ja hauskoiksi kuvittelemansa jutut ovatkin tylsiä.  (PS. En ole juossut viikkoon, koska puhelin on rikki ja lähetetty korjattavaksi. Note to self: Pidä huoli siitä, että liikuntaharrastuksesi eivät ole kiinni laitteistosi toimivuudesta.)

Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa ja kuvittelee jotakin tapahtumaa. Haaveilee jostakin. Käy päässään läpi kymmeniä erilaisia mahdollisuuksia, miten jotakin voisi tapahtua. Ei osaa enää laskea, kuinka monta kertaa on kuvitellut, että jokin tietty asia tapahtuisi. Ja sitten. Sitten se tapahtuu. Juuri se asia, jota on kuvitellut niin kauan, tapahtuu. Eikä mitään tapahdu. Maailma jatkaa kulkuaan radallaan. Ei sateenkaaria. Ei bambeja soittamassa balalaikkaa. Ei ilotulituksia. Maailmassa ei tapahdu mitään. Minussa ei tapahdu mitään. Huomaan vain, että kappas, tuokin tapahtui. Lässähdys. Ja loppujen lopuksi, se lässähdyskin on ihan okei. Oikeastaan ei osaa kuvitellakaan, että jotain muuta olisi tapahtunut. Aikuistumista? Kasvamista? Muuttumista? Normaalia? En osaa sanoa. Kunhan vain huomasin tämän tapahtumakulun viime viikolla. (Ja se tapahtuma, josta tämä pohtimisketju lähti liikkeelle, ei ollut mitään suurta ja maailmaamullistavaa ylipäätään. Tietenkään.)

Blogiraukka on jälleen jäänyt syrjään. Kuten melkein kaikki muukin elämässäni. En tiedä mikä on tehnyt tästä toukokuusta kuukauden, jolloin olen vain yrittänyt jaksaa vielä tämän päivän ja tämän viikon. Jaksaa aina seuraavaan vapaapäivään asti. Kaikki on kesken, kaikki laahaa jäljessä ja kun aikaa olisi, teen jotain ihan muuta kuin sitä mitä pitäisi. Kuten tänään: töistä päästyäni luin Veronica Rothin Neljän, enkä suinkaan purkanut loppuja tavaroita viime viikonlopun retkeltä tai silittänyt pyykkejä tai tehnyt mysliä tai viimeistellyt keskeneräistä askarteluprojektia. Kirjoja olen lukenut kymmenkunta, osasta kirjoitan ehkä jonkinsortin päivityksen joku päivä. Yhden näytelmänkin kävin katsomassa, siitäkin voisin kirjoittaa. Paljon muuta tässä olekaan saatu aikaiseksi. Kesä tulee hurjaa vauhtia, mutta minä haluaisin lähinnä käpertyä johonkin viileään huoneeseen lukemaan kirjoja. Myös Buffy vampyyrintappajan katsominen kävisi. Kai sitä on vain otettava lusikka kauniiseen käteen ...

Kuukauden blogitauko ohohups. En näköjään pysty tekemään viittä asiaa yhtäaikaisesti. Vieläkään. Ei yllätä edes itseäni. Mitä viittä asiaa sitten haluaisin tehdä yhtäaikaisesti? Käydä töissä (työttömyys on kamalaa, vaikkei töihin joka päivälle jaksaisi 110%:n innolla lähteäkään) Lukea kirjat (kaikki kirjat - tai ainakin ne noin kaksikymmentä, jotka odottavat lukuvuoroa yöpöydällä tai kirjoituspöydällä) Kirjoittaa (Camp Nanowrimo on nyt, eli yritän edistää keskeneräistä kirjoitusprojektia, joka on ollut kesken jo aika tarkalleen viisi vuotta, mutta kun lupasin kirjoittaa sen) Treenata naisten kympille (eilen juoksin kilometrin alle kuudessa minuutissa (ja ne muut yksitoista alle seitsemässä minuutissa) - tosin epäilen, että app on väärässä, koska enhän minä juokse nopeasti???) Tehdä käsitöitä (tuolla olisi yksi virkattava matto ja parit neuleet ja ties mitä suunnitelmissa) + bonus Pitää kodin siistissä kunnossa Kuluneella viikolla olen... käynyt töissä? Myös katson...

(minä en ehkä tee mitään muuta tänään) ... katso tämä video . Ole hyvä. Minä olen katsonut sen jo kolmesti. Pahinta on se, että kun löytää tuon videon ja katsoo sen. Istuu olohuoneen lattialla ja virkkaa mattoa vanhoista vaatteista. Superpii-paidassa. Hiukset harjaamatta (hiusten leikkaaminen lyhyemmiksi pitkiksi saa aikaan kaikenlaisia outoja muutoksia. Etenkin kun on työtön). Siinä kiinteää silmukkaa vääntäessään tajuaa: minä en pysty tuohon. Tuonkaltainen nerokkuus on täysin saavuttamattomissa. Pystyn leikkaamaan matonkuteita ja virkkaamaan mattoa ja letittämään hiukseni (vaikkei juuri nyt siltä näytä). Joinakin päivinä pystyn jopa kirjoittamaan blogitekstejä. Laadusta ei puhuta minkään edellisen neljän aktiiviteetin aikana. Joka tapauksessa: minä en osaa ideoida, käsikirjoittaa, kuvata ja editoida tuollaista videota. Ei pysty, ei kykene. Ei siis auta kuin istua ja katsoa ihmeissään. Ja tehdä sitä mitä osaa. (Ehkä myös katsoa Sound of Music uudestaan, kunhan vain saan se...

Ei sillä, että viettäisin päiväni koukuttumalla asioihin (mutta ehkä vietänkin?). Törmäsin sitten (kiitos Making a murderer -sarjan ja muutaman jännän googlailuretken) jälleen kerran Serial-podcastiin. Jotenkin päädyin tilaamaan sarjan podcast-appiini ja kuuntelemaan kaikki noin 25 jaksoa vajaassa viikossa (tai jotakin muuta yhtä älykästä - kolmessa päivässä?). Minä pidän monimutkaisista tarinoista ja siitä, että asioista selitetään kaikkia puolia, eikä vain sitä yhtä ainoaa ja oikeaa. Kovin harvoin maailma on simppeli (vaikka kuinka haluaisin ja polkisin jalkaa). Serialin ensimmäisellä kaudella (kymmenkunta vajaan tunnin mittaista jaksoa) käytiin läpi vuonna 1999 tapahtunutta nuoren tytön katoamista ja murhaa. Ja etenkin murhaa seurannutta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnissä esille tuotuja todisteita. Ja (jos saan spoilata (jos en, hyppää seuraavaan kappaleeseen)) lopulta ei kuitenkaan päädytä mihinkään lopputulokseen sen suhteen, oliko murhasta alunperin syytetty ja tuomittu e...

Olen viime päivinä viettänyt aikaa Netflixissä. Hups. Ajattelin kuitenkin suositella kahta kiinnostavaa sarjaa, joita olen katsellut. Young Doctor's Notebook BBC:n minisarja, sijoittuu 1900-luvun alun Venäjälle, enimmäkseen vuoteen 1917. Ihan loistava! Kuten nimestä voi päätellä, sarjassa kuvataan nuoren lääkärin ensimmäistä työtehtävää syrjäisessä maalaissairaalassa. Oman mielenkiintoisen lisänsä sarjaan tuo tohtorin vanhempi versio 1930-luvulta, joka kommentoi menneisyyden tapahtumia. Sarjassa käsitellään melko rankkoja aiheita ja teemoja, mutta toisaalta siinä on myös runsaasti komiikkaa. Ja hei, pääosassa on Daniel Radcliffe. Making a Murderer En koskaan kuvitellut, että katsoisin kymmenosaista dokumenttisarjaa käytännössä yhdestä oikeudenkäynnistä, mutta olen koukussa. Pahinta ja kiinnostavinta sarjassa on se, että oletettavasti (onhan kyseessä dokumenttisarja) kaikki on totta. Ei pysty kirjoittamaan enempää, pakko jatkaa Making a Murdererin parissa...

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja kaikilla muilla on asiat aina paremmin kuin itsellä. Silti: haluaisin olla töissä. Kun olen töissä, haluaisin, että minulla olisi vapaapäiviä. Onko tässä mitään järkeä? No, ei ainakaan työttömyydessä. Sitä voisi kuvitella, että kun ihmisellä on 24 tuntia vuorokaudessa aikaa käyttää Ihan Mihin Tahansa, ihminen saisi aikaiseksi vaikka ja mitä. VÄÄRIN. Ainakaan tämä näppäimiä naputteleva ihmisyksilö ei saa aikaiseksi paljon mitään. Tänään ajattelin huijata itseni ulos ja käydä kaupassa. Kämppis ilmoitti, että hän käy, kun on jo sopinut asiasta. En sitten mennyt ovesta ulos tänään(kään). Kun olin vielä opiskelija, myönnän naureskelleeni uutisjutuille työttömien syrjäytymisestä. Mikseivät työttömät vain Tee Jotain? Nyt tiedän, ettei se ole niin helppoa. Aikatauluttomuus saa tuhlaamaan aikaa kaikkeen. Aamulla herättyään voi lukea kirjaa t...

Rakas nelitoistavuotias! Kiitos kirjeestäsi! Päätin vastata siihen, vaikka voitkin lukea tämän vasta ihan liian myöhään. Kultaseni, en tiedä mikä on käsityksesi kolmannellakymmenellä olevista ihmisistä, mutta ihan vielä en ole niin dementikko, etten muistaisi niitä asioita, joita kirjeessäsi kysyt. Kun luin kirjettäsi, huomasin hämmästyksekseni, etten ole juurikaan muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. En ole lopettanut kirjoittamista sen enempää kuin neulomistakaan, vaikka kirjeessäsi sellaista epäilit. Toisaalta olen kyllä aloittanut pari uutta harrastusta: partion esimerkiksi. Älä huoli, nelitoistavuotias, sinä tulet viihtymään myös uusien harrastustesi parissa. Vaikka siltä ei ehkä juuri nyt tunnu, tulet nauttimaan suurimmasta osasta seuraavia kymmentä vuotta elämästäsi. Luota siihen, äläkä huolehdi ja murehdi paljoa. Kaikki käy lopulta, niin kuin on tarkoitettu. (Hyvähän minun on sitä sinulle sanoa, kun en aina usko itsekään.) Rakas nelitoistavuotias, vuosien myötä...

Viime aikoina olen miettinyt aikuistumista ja kasvamista aika tavalla. En väitä olevani vanha (tai aikuinen...), mutta ensi viikolla on synttärit. Penkkariuutisointi sai laskemaan vuosia omiin penkkareihin ja on niitä jo ainakin kaksi (viisi). Lähestyvien synttärien (iik, yksi kirjekuori odottaa avaamistaan) vuoksi siis lapsuuden vaikuttavimmat lempikirjat top-3. 3. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu Tämä voisi yhtä hyvin olla ykkösenä. Olen saanut oman satupuuni omistuskirjoituksen mukaan joululahjaksi syntymävuotenani. (Voiko tämän vaikeammin sanoa? Olin nolla-vee ja sain sen joululahjaksi?) Osaan edelleen pätkiä runoista ulkoa ("Ja taasen voi-voi-vaivastus") ja jonkun runonkin. En muista, että näitä olisi minulle luettu (vaikka varmasti on!), mutta jotenkin ne ovat pysyneet mukana vuodesta toiseen. 2. Taru ja Tarmo Väyrynen: Tulisydän Tämä kirja oli joskus ala-asteen lopulla/yläasteen alussa lempikirjani (ainakin jos uskomme Ystäväni-kirjoja). Siinä oli kidutusta ja s...

Kahii jakoi tämän jutun eilen naamakirjassa. Koska pelkään kuuluvani enemmän Fized mindset -ryhmään, päätin kirjoittaa listan asioista, joita haluaisin oppia tai harjoitella.  Kasvisruokakokkaus Nyplääminen Rohkeus Kärsivällisyys Videopelit Tanssiminen Käpypitsi Soutaminen Kehrääminen Kutominen Valokuvaus Leipominen Kaavoitus Pitkäjänteisyys/periksiantamattomuus Tiedonhankinta ja -haku Suun avaaminen Suun sulkeminen Anteeksipyytäminen Anteeksiantaminen Kirjoittaminen Juokseminen Silmiinkatsominen Avoimuus Kielet Piirtäminen Keskittyminen Vitsien kertominen

En ole kirjoittanut oikeastaan ollenkaan kaunokirjallista tekstiä marraskuun NaNoWriMon jälkeen. En ole myöskään lukenut silloista aikaansaannostani. En tiedä onko syy töissä vai joulussa vai siinä, että kirjoittamisvarantoni ehtyivät. Vaikea sanoa. Ehkä minua on vain laiskottanut? NaNoWriMo-tekstistä on kuitenkin alkanut kehkeytyä jonkinlainen peikko. Minulla on kokonaan kirjoitettu käsikirjoitus. Mitä sitten tehdään? Miten minun pitäisi kehittää sitä? Lukea itse ja korjata, missä näen virheitä? Antaa tekstin hautua edelleen? Luetuttaa se jollakulla muulla, jotta saan toisen ihmisen mielipiteen? Päättää, että koko teksti on roskaa ja antaa sen hautautua Dropboxin syövereihin? Google on kyllä keksitty. Että kai se olisi paras seuraava askel: googlata ohjeita. Tai marssia kirjastoon. Huomenna voisin lukea sen läpi. Ensiksi tietysti vaihtaa fontin purkkapinkiksi Comic Sansiksi ja huutaa "Naurettavus!", että möröt varmasti pysyvät poissa. Eiku. Jotenkin kuvittelin, ett...

Minulla on nyt ollut tässä pari päivää aikaa miettiä elämääni ja olen huomannut tietynlaisen kaavan olemassaolon. Työsuhteen päättyminen + reissu + autossa istuminen + Allsång i Suffa -soittolista + partio = sairaus/loukkaantuminen Reseptin toteutuminen vie aikaa noin kolme vuorokautta, parempi varata neljä ihan vain varmuuden vuoksi.  Joo. Jatkan kipeän käteni varomista. Varokaa liukkaita jäisiä katuja/polkuja/reittejä! 

Kävin juoksemassa taas tänään. Tai no, hölkkäämistä se enemmän on. (Kyllä, omistan nastalenkkarit. En lähtisi tuonne muuten liukastelemaan. Nastoilla ei liukastele yhtään!) Kotiinpäin kävellessäni olisin halunnut tanssia. Siinä jäisellä kadulla. Noin puoli yhdeksältä illalla. En sitten kuitenkaan tanssinut, vaikkei ketään ollutkaan näköpiirissä. Siinä kävellessäni ajatelleeksi sitä ihmettä, joka tapahtuu jokaisen lenkin jälkeen. Sitä, miten hämmentävän kotonani tunnen olevani kehossani juuri sillä hetkellä, kun kävelen lenkin jälkeen kohti kotia. Että kai minun täytyy tästlähin mennä suoraan lenkiltä juhliin? Eiku?

En sitten ole toistaiseksi kirjoittanut tammikuussa blogiin. Minun pitäisi mahdollisesti harkita sitä, onko blogia järkevää pitää olemassa, jos ei siihen kirjoita? Vuosi vaihtui ja kaikkea jännää. En saanut luettua kaikkia kirjoja Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, mutta 45/50 on kai ihan riittävän hyvä tulos. On minulla vielä muutama kirja haastetta varten lainattuna kirjastosta, kai minä ne vielä tulen tässä lukemaan, kunhan ennätän. Tänä vuonna en aio osallistua Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen. Ei sovi minulle. Sen sijaan haastoi itseni Goodreadsissa lukemaan 100 kirjaa tänä vuonna. Koska luin viime vuonna 67 kirjaa, tämän vuoden määrä olisi vain 150% viimevuotiseen verrattuna. Ihan järkevää, hei... Ei sillä, luin tänään yhden kirjan loppuun. The Epic Adventures of Lydia Bennet oli kirjan nimi, jos kiinnostaa. Se oli ihan hauska, mutta nyt minä haluan järjestellä oman elämäni. Minun pitäisi kai harrastaa jotain muuta kuin kirjojen lukemista, kun seuraukset ovat aina tällaisia...