Kenen tarinoita kuuntelet, sen lauluja...
Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran tarinoita ja sitä, kenen tarinoilla on merkitystä. Kenen tarina on tärkeä, kenen tarinaa pitää kuunnella?
Eilen katsoin Docventuresia ja siis Pekka Hyysalosta kertovaa dokumenttia New Run (katsottavissa Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan). Hyysalon tarina oli toki mielenkiintoinen. Mutta dokumentin päättyessä päällimmäisenä ajatuksenani oli, kuinka haluaisin tietää lisää Pekan veljien ajatuksista. Haluaisin keskustella heidän kanssaan ja kuulla heidän näkökulmaansa.
Ehkä siksi, että samaistuin kaikista eniten heihin. Jos ajatellaan sitä, kenen tarinoita tavataan kertoa ja kuunnella, minä olen samanlaisessa asemassa heidän kanssaan. Se, joka kertoo muutaman lauseen. Se, jota ei välttämättä edes haastatella. Se, joka päätyy kuvaan mukaan melkein vahingossa.
Onko minun tarinani tärkeä? Onko minun tarinallani väliä? Ei. Minun tarinani on arkinen ja väritön, eikä siitä löydy suuria vastoinkäymisiä, miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia tai suurta henkistä kasvua. Toisin sanoen, en ole sankari. Eikä sivuhenkilöiden tarinoilla ole väliä, paitsi jos iltanuotiollel tarvitaan hetkeksi viihdykettä.
Minä olen luonteeltani ja asemaltani syrjästäkatsoja, sivuhenkilö. Joskus huomaan pelkääväni, että asetan ja asettaudun sivuhenkilön rooliin omassa elämässäni ja yhtäkkiä huomaan kävelleeni samaa reittiä töihin kaksikymmentä vuotta, jotta olisin aina-se-sama-vastaantulija jonkun oman elämänsä päähenkilön elokuvassa. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin samanaikaisesti haluan parrasvaloihin ja huomion keskipisteeksi, koska mitä muutakaan? (Mutta ansaitsevatko sivuhenkilöt asemaa päähenkilönä?)
Kaikkien pohdintojeni keskellä olen saapunut jonkinlaiseen (ainakin tilapäiseen) lopputulokseen asiassa. Ja se kuuluu näin: minun tarinani ei ole läheisteni tarinoita tärkeämpi, mutta haluaisin ajatella, etteivät heidänkään tarinansa ole minun tarinaani tärkeämpiä.
Vaan kuinka vaikeaa se onkaan muistaa? Toisinaan unohdan, ettei oma tarinani ole maailman tärkein. Että se ihminen, jolle minä olen tärkein maailmassa, olen minä itse. Ettei muita loppujen lopuksi kiinnosta kuulla koko tarinaa, vaikka tärkeitä murusia he saattavatkin kuunnella. Toisinaan unohdan, että minunkin tarinallani on merkitystä, vaikkei se mitenkään maailmaamullistava olekaan.
Jatkan siis katumusharjoituksiani ja yritän kirjoittaa tarinoitani tähän blogiin vähän useammin, että voin kuvitella, kuinka joku jossakin bittiavaruudessa on niistä kiinnostunut.
Tämäntarinan vuodatuksen teille tarjosivat eiliset Docventures-hehkutukset siitä, kuinka hienoja ihmisiä ovat ne, jotka ovat kärsineet ja kärsimyksensä voittaneet ja kuinka he voivat inspiroida meitä kaikkia. Kiitos ja anteeksi.
Eilen katsoin Docventuresia ja siis Pekka Hyysalosta kertovaa dokumenttia New Run (katsottavissa Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan). Hyysalon tarina oli toki mielenkiintoinen. Mutta dokumentin päättyessä päällimmäisenä ajatuksenani oli, kuinka haluaisin tietää lisää Pekan veljien ajatuksista. Haluaisin keskustella heidän kanssaan ja kuulla heidän näkökulmaansa.
Ehkä siksi, että samaistuin kaikista eniten heihin. Jos ajatellaan sitä, kenen tarinoita tavataan kertoa ja kuunnella, minä olen samanlaisessa asemassa heidän kanssaan. Se, joka kertoo muutaman lauseen. Se, jota ei välttämättä edes haastatella. Se, joka päätyy kuvaan mukaan melkein vahingossa.
Onko minun tarinani tärkeä? Onko minun tarinallani väliä? Ei. Minun tarinani on arkinen ja väritön, eikä siitä löydy suuria vastoinkäymisiä, miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia tai suurta henkistä kasvua. Toisin sanoen, en ole sankari. Eikä sivuhenkilöiden tarinoilla ole väliä, paitsi jos iltanuotiollel tarvitaan hetkeksi viihdykettä.
Minä olen luonteeltani ja asemaltani syrjästäkatsoja, sivuhenkilö. Joskus huomaan pelkääväni, että asetan ja asettaudun sivuhenkilön rooliin omassa elämässäni ja yhtäkkiä huomaan kävelleeni samaa reittiä töihin kaksikymmentä vuotta, jotta olisin aina-se-sama-vastaantulija jonkun oman elämänsä päähenkilön elokuvassa. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin samanaikaisesti haluan parrasvaloihin ja huomion keskipisteeksi, koska mitä muutakaan? (Mutta ansaitsevatko sivuhenkilöt asemaa päähenkilönä?)
Kaikkien pohdintojeni keskellä olen saapunut jonkinlaiseen (ainakin tilapäiseen) lopputulokseen asiassa. Ja se kuuluu näin: minun tarinani ei ole läheisteni tarinoita tärkeämpi, mutta haluaisin ajatella, etteivät heidänkään tarinansa ole minun tarinaani tärkeämpiä.
Vaan kuinka vaikeaa se onkaan muistaa? Toisinaan unohdan, ettei oma tarinani ole maailman tärkein. Että se ihminen, jolle minä olen tärkein maailmassa, olen minä itse. Ettei muita loppujen lopuksi kiinnosta kuulla koko tarinaa, vaikka tärkeitä murusia he saattavatkin kuunnella. Toisinaan unohdan, että minunkin tarinallani on merkitystä, vaikkei se mitenkään maailmaamullistava olekaan.
Jatkan siis katumusharjoituksiani ja yritän kirjoittaa tarinoitani tähän blogiin vähän useammin, että voin kuvitella, kuinka joku jossakin bittiavaruudessa on niistä kiinnostunut.
Tämän
Jälleen hyvä avautuminen! Ehdotan että älä poista tätä, eihän kukaan voi kuulla (tai lukea) tarinaa, jota ei ole koskaan kerrottu.
VastaaPoistaOlin jo kirjoittanu kaksi kappaletta jotain tosi syvällistä vastaukseksi tähän, kunnes tajusin että tiivistettynä se mitä mä halusin sanoa kuului näin: ilman sivuhahmoja sankarit on tylsiä. Ja koska jokainen on totta kai oman elämänsä päähahmo, niin siksi on tärkeetä, että ymmärtää oman tarinansa arvon. Etenkin silloin, kun tuntuu että se oma tarina on vain taustaa jonkun muun tarinalle.
Ja nyt mä oon kirjoittanut sanan "tarina" niin monta kertaa, että se ei enää tunnu oikealta sanalta :D