Pikkuikkuna

Viisi ekaa mieleenjuolahtavaa, satunnaisessa järjestyksessä: 1. Huomio: Jos Jodelissa mainitsee olevansa Tinderissä, ensimmäinen leima on "halpa Tinder-jakorasia". True story.  Mitään en myönnä. 2. Olin pääsiäissunnuntaina Nuuksiossa. Ensin satoi lunta ja sitten näin västäräkin. Västäräkistä vähäsen, häh? 3. Lähikaupasta oli Mignon-munat loppu jo torstai-iltana. Ensi vuonna ajoitan hankintareissun paremmin (jos muistan). 4. Retkiruoat voi valita myös pelikorttien avulla (joo, me oltiin Ne Tyypit pääkaupunkiseudulla pääsiäissunnuntaina S-Marketissa vetämässä pelikortteja ja laskemassa ruoka-aineita). Tuli jopa ihan hyvä päivällinen rakettispagetista, jauhelihasta, paprikoista ja creme bonjour yrtti-valkosipulista. 5. En ikinä kuvitellut, että vaatekriisin voisi kehittää myös partioharrastukseen liittyen, mutta tänään nähtiin sekin. PS. Holma-Saarijärvellä on Pokestop.

Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran tarinoita ja sitä, kenen tarinoilla on merkitystä. Kenen tarina on tärkeä, kenen tarinaa pitää kuunnella? Eilen katsoin Docventuresia ja siis Pekka Hyysalosta kertovaa dokumenttia New Run (katsottavissa Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan). Hyysalon tarina oli toki mielenkiintoinen. Mutta dokumentin päättyessä päällimmäisenä ajatuksenani oli, kuinka haluaisin tietää lisää Pekan veljien ajatuksista. Haluaisin keskustella heidän kanssaan ja kuulla heidän näkökulmaansa. Ehkä siksi, että samaistuin kaikista eniten heihin. Jos ajatellaan sitä, kenen tarinoita tavataan kertoa ja kuunnella, minä olen samanlaisessa asemassa heidän kanssaan. Se, joka kertoo muutaman lauseen. Se, jota ei välttämättä edes haastatella. Se, joka päätyy kuvaan mukaan melkein vahingossa. Onko minun tarinani tärkeä? Onko minun tarinallani väliä? Ei. Minun tarinani on arkinen ja väritön, eikä siitä löydy suuria vastoinkäymisiä, miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia tai ...

On hämmentävää, miten syvään ihmisen ajatustavat ja uskomukset juurtuvat. Noin kahdeksan vuotta sitten aloin taistella tiettyjä uskomuksiani ja käsityksiäni vastaan. Ensin passiivisesti, ihan vain altistumalla uusille kokemuksille. Viitisen vuotta sitten aloitin aktiivisemman taistelun. Ehkä kaksi vuotta sitten luulin voittaneeni itseni ja aiemmat käsitykseni. Mutta. Here we go again. Aurinkoisina (kuvaannollisesti aurinkoisina) päivinä kaikki on hyvin. Mutta sitten on myös ne päivät ja ajat, kun huomaa, etteivät vanhat möröt ole kadonneet minnekään. Olen ehkä onnistunut ajamaan ne syvälle kaapin perälle tai (mieleni palatsin) kellarin pimeimpään peränurkkaan. Mutta niin nekin vain keräävät rohkeutensa ja hiippailevat päivänvaloon ja istahtavat keittiön pöydän ääreen kesken kirkkaan kesäpäivän tai hyvin sujuvien juhlien. Saan aloittaa taistelun jälleen alusta. Ja koska en ole vieläkään saanut kirjettä Tylypahkaan, en osaa Naurettavus-loitsua, enkä voi ajaa mörköä pihalle yhdellä ...

Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa ja kuvittelee jotakin tapahtumaa. Haaveilee jostakin. Käy päässään läpi kymmeniä erilaisia mahdollisuuksia, miten jotakin voisi tapahtua. Ei osaa enää laskea, kuinka monta kertaa on kuvitellut, että jokin tietty asia tapahtuisi. Ja sitten. Sitten se tapahtuu. Juuri se asia, jota on kuvitellut niin kauan, tapahtuu. Eikä mitään tapahdu. Maailma jatkaa kulkuaan radallaan. Ei sateenkaaria. Ei bambeja soittamassa balalaikkaa. Ei ilotulituksia. Maailmassa ei tapahdu mitään. Minussa ei tapahdu mitään. Huomaan vain, että kappas, tuokin tapahtui. Lässähdys. Ja loppujen lopuksi, se lässähdyskin on ihan okei. Oikeastaan ei osaa kuvitellakaan, että jotain muuta olisi tapahtunut. Aikuistumista? Kasvamista? Muuttumista? Normaalia? En osaa sanoa. Kunhan vain huomasin tämän tapahtumakulun viime viikolla. (Ja se tapahtuma, josta tämä pohtimisketju lähti liikkeelle, ei ollut mitään suurta ja maailmaamullistavaa ylipäätään. Tietenkään.)

Blogiraukka on jälleen jäänyt syrjään. Kuten melkein kaikki muukin elämässäni. En tiedä mikä on tehnyt tästä toukokuusta kuukauden, jolloin olen vain yrittänyt jaksaa vielä tämän päivän ja tämän viikon. Jaksaa aina seuraavaan vapaapäivään asti. Kaikki on kesken, kaikki laahaa jäljessä ja kun aikaa olisi, teen jotain ihan muuta kuin sitä mitä pitäisi. Kuten tänään: töistä päästyäni luin Veronica Rothin Neljän, enkä suinkaan purkanut loppuja tavaroita viime viikonlopun retkeltä tai silittänyt pyykkejä tai tehnyt mysliä tai viimeistellyt keskeneräistä askarteluprojektia. Kirjoja olen lukenut kymmenkunta, osasta kirjoitan ehkä jonkinsortin päivityksen joku päivä. Yhden näytelmänkin kävin katsomassa, siitäkin voisin kirjoittaa. Paljon muuta tässä olekaan saatu aikaiseksi. Kesä tulee hurjaa vauhtia, mutta minä haluaisin lähinnä käpertyä johonkin viileään huoneeseen lukemaan kirjoja. Myös Buffy vampyyrintappajan katsominen kävisi. Kai sitä on vain otettava lusikka kauniiseen käteen ...

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja kaikilla muilla on asiat aina paremmin kuin itsellä. Silti: haluaisin olla töissä. Kun olen töissä, haluaisin, että minulla olisi vapaapäiviä. Onko tässä mitään järkeä? No, ei ainakaan työttömyydessä. Sitä voisi kuvitella, että kun ihmisellä on 24 tuntia vuorokaudessa aikaa käyttää Ihan Mihin Tahansa, ihminen saisi aikaiseksi vaikka ja mitä. VÄÄRIN. Ainakaan tämä näppäimiä naputteleva ihmisyksilö ei saa aikaiseksi paljon mitään. Tänään ajattelin huijata itseni ulos ja käydä kaupassa. Kämppis ilmoitti, että hän käy, kun on jo sopinut asiasta. En sitten mennyt ovesta ulos tänään(kään). Kun olin vielä opiskelija, myönnän naureskelleeni uutisjutuille työttömien syrjäytymisestä. Mikseivät työttömät vain Tee Jotain? Nyt tiedän, ettei se ole niin helppoa. Aikatauluttomuus saa tuhlaamaan aikaa kaikkeen. Aamulla herättyään voi lukea kirjaa t...

Tajusin viime viikolla, että tänä syksynä minä en aloita tai jatka koulussa. Edellinen tällainen syksy oli silloin, kun olin kuusivuotias (ja silloin aloitin eskarissa). Tänä vuonna syksyn tulo tarkoittaa työttömyyttä, ainakin tilapäistä. Koulunkäynnin sijaan haen siis töitä. Kai sitä pitäisi kuitenkin keksiä jotain muutakin tekemistä päiviinsä (muutakin kuin Youtube & Netflix). Olen ajatellut haastaa itseni kirjoittamaan blogia joka päivä koko syyskuun ajan. Ehkä. Jos tämän suunnitelman toteutan, luvassa taitaa olla spämmäystä rss-feediin. Ammattitaitoa voin pitää yllä esimerkiksi lukemalla. Ja koska minulla on tällä hetkellä toistakymmentä kirjaa lainassa, ei lukeminen lopu ihan äkkiä (plus sitten ne ihan omat lukemattomat). Työttömyys harmittaa. Minä niin mielelläni tekisin oman alan töitä - toistaiseksi niitä ei kuitenkaan ole tiedossa. Eniten minua kuitenkin häiritsee epävarmuus. Koska haen ympäri Suomea, voi olla, että joudun muuttamaan pitkänkin matkan päähän jossaki...