Pikkuikkuna

Me kaikki olemme lokeroissa. Sitähän ihmiset tekevät,              lokeroivat. Minä olen nainen. Nuori nainen. Nuori naisopiskelija. Nuori blondi naisopiskelija. Nuori blondi naisopiskelija Pohjanmaalla. Lokero. Muiden rakentama lokero. Minun täyttämäni lokero. Sitä on vaikea rikkoa – paitsi jos värjää hiuksensa. Blondien tapauksessa ei ehkä silloinkaan. Jos otan kuvan itsestäni paperinpalan kanssa voin määrittää oman lokeroni. Hetkeksi. Niille, jotka kuvan näkevät. Niille, jotka kuvan muistavat.

Viime aikoina (eli ehkä noin kahden kuukauden ajan) olen pyöritellyt päässäni sitä, millaisia rooleja miehillä ja naisilla tässä yhteiskunnassa on. (Tämä on sitten lähinnä ajatuksenvirtaa, enkä varmaankaan jaksa hakea lähdeviitteitä mihinkään. Laiska lapsi on lomalla, eli entistäkin laiskempi.) Amerikoissa oli se ampuminen. Josta seurasi vähän kaikenlaista. Osuvimmin siitä kirjoitti - minun mielestäni - Nytin kolumnisti . Osa miehistä pitää naisia alempiarvoisina ja hyvää käytöstä epätavallisena ja palkittavana asiana. Minun kokemukseni tällaisista miehistä ovat onneksi hyvin kevyitä. Silti olen joskus puolivakavissani pohtinut, josko painattaisin paidan, jossa lukisi jotakin tyyliin "'Moi' on ihan hyvä aloitus". Mutta koska en halua kerätä ylimääräistä huomiota, en ole vielä toteuttanut tätä ideaa. Twitterin #YesAllWomen -hashtag herätti myös monenlaisia ajatuksia. Moni asioista oli sellainen, joka osui ja upposi minunkin elämääni. Jos ei juuri minuun, vähint...