Sitä mitä meillä ei ole, sitä myö ei tarvita

Näin on meilläpäin väitetty niin kauan kuin muistan. Se ei kuitenkaan ole estänyt hankkimasta yhtä sun toista tarpeellista. Tai vähemmän tarpeellista. Nimimerkillä omistan hampurilais-halsterin.

Oikeastaan olen viime päivinä ja viikkoina miettinyt välillä kateutta. Kai kateus on jonkinlainen yleisinhimillinen tunne. Kai jokainen haluaa joskus jotakin, mitä toisella on tai olla jonkun toisen ihmisen kaltainen. Toisaalta haluamisen ja kadehtimisen välilläkin on eroa. Äkkiseltään sanoisin, että kadehdin ihmisiä niissä suhteissa, joissa tunnen itse olevani täysin riittämätön, ihan huono, pyöreä nolla. Tai ei edes pyöreä nolla, vaan sellainen eskarilaisen horjuvalla käsialalla tehty nolla.

Sellaisissa asioissa, joissa itse tuntee olevansa edes jotenkuten kelvollinen itsekin, on helpompi vain haluta jotakin, mitä itsellä ei ole, mutta jättää se haluamisen asteelle. Esimerkiksi: olen tyytyväinen hiuksiini. Valtaosan ajasta ne käyttäytyvät kiltisti ja näyttävät ihan hyvältä. Silti saattaisin haluta edes kokeilla, millaista olisi, jos olisi pitkät, paksut, punaiset ja laineikkaat hiukset. Koska vähänkö ne olisivat hienot.

Ei, en ole värjännyt enkä värjäämässä hiuksiani punaisiksi.

Mutta niin, kadehtiminen. Viime aikoina olen kadehtinut mm. tuttavaani, joka on päässyt opintomatkalle Lähi-itään. Kuinka hienoa päästä matkalle niin kauas! Tutustua kaikenlaisiin mielenkiintoisiin kohteisiin, joihin ei välttämättä turistireissulla pääse! Ja kuinka mielenkiintoista alaa tuttuni lukeekaan, kun tuollaisille reissuille pääsee.

Ja sitten kadehdin tämän tumblr-blogin pitäjää. Kyllä, tuota tumblria pitää fiktiivinen hahmo. Kyllä, kadehdin häntä silti. Tai oikeastaan, kadehdin sitä tunnelmaa, mikä tuosta tumblrista välittyy. Sellainen seesteisen runomielisen haikean kaunis. Tuo on sellainen "huurrekukkia ikkunassa"-blogi.

Minun elämässäni ikkunoissa ei ole huurrekukkia. Minun elämässäni nauraa rätkätetään huonoille puujalkavitseille. Minun elämässäni juhlitaan pii-päivää. Minun elämässäni teipataan tehtävälistat seinään eläinkuvioisella teipillä. Kaikeksi onneksi minun elämääni kuuluu myös järki, joka useimmiten jaksaa muistuttaa, että "hei, tahtoisitko sä oikeasti tuon elämän?". Toistaiseksi vastaus on aina ollut "en tahtoisi".

Huolimatta siitä, että elämä heittelee aina välillä, tai maistuu pahvilta ja puulta, en ole vielä löytänyt sellaista elämää, jonka haluaisin vaihdossa kaikkinensa. Pärjätäkseni jonkun toisen ihmisen elämässä, minulla pitäisi olla sen toisen ihmisen ominaisuudet. Minun pitäisi olla yhtä kunnianhimoinen tai yhtä rohkea tai yhtä itsevarma tai yhtä esiintymistaitoinen. Mutta, huolimatta kaikista puutteistani ja epätäydellisyyksistäni, minun mielestäni on ihan kivaa olla minä. Toivon, että järkeni jaksaa muistuttaa minua tästä myös ensi kerralla, kun joku tuttu (tai vieras) tekee jotakin, mitä kadehdin.

Toistaiseksi olen keksinyt kaksi keinoa vaikuttaa kateuteen. 1) Järkeile se hallittaviin määriin ("Hienoa, että kaverilla sujuu noin hyvin.") 2) Muuta kateus tahtotilaksi vaikuttaa omaan elämääsi.

Ei edes välttämättä tarvitse vaikuttaa juuri siihen asiaan, mitä kadehtii toisessa. Ylipäätään kateuden hetkiä voisi käyttää oman elämänsä arviointiin. Olenko minä tyytyväinen elämääni nyt? Onko jotain mitä haluaisin muuttaa ja mitä voisin muuttaa? Tärkeintä elämässä ei kuitenkaan ole se, minkä väristä naapurin ruoho on (eikä edes listan tekeminen lempileffoista), vaan se, että tykkää oleskella omalla pihallaan.