Pikkuikkuna

Tähtiin kirjoitetun virheen leffatraileri!!! Niin mahtava, etten oikein osaa edes sanoa. Okei? Okei. Tämän elokuvan tahdon nähdä. Sitä ennen taidan lukea kirjan vielä pari kertaa. (John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe). Ja sitten trailerin voisi katsoa vielä kerran... Ja vielä... Ja ehkä vielä yhden kerran...

Tammikuuhan on elo-/syyskuun ohella yksi vuoden parhaista ajoista parantaa elämäänsä. Kannan siis korteni kekoon minäkin ja kerron miten elämästäsi tulee mielenkiintoisempaa, hauskempaa, parempaa ja onnellisempaa. Tätä käänteentekevää menetelmää kutsutaan puolitotuuksiksi. Puolitotuudet ovat sitä, mitä naamakirja on pullollaan. Kaikkihan me sen tiedämme: naamakirjaan tulee kaunisteltua asioita. Itsestään haluaa antaa mahdollisimman hyvän kuvan, joten julkiseksi päätyvät kuvat ja tekstit tulee valikoitua tarkkaan. Ei meistä kukaan julkaise kuvaa, jossa naama kukkii finnejä ja hiukset ovat olleet viikon pesemättä. Vaikka sellaisia päiviä on. Julkistettavaksi valitaan ne kuvat, joissa näyttää hyvältä. Kerrottavaksi valitaan ne tarinat, jotka ovat mielenkiintoisia. Eipä siinä sinänsä mitään pahaa ole. Inspiraatiokuvien sateenkaarimaailmassa ja kaverien virheettömiä profiilikuvia tutkiessa sitä vain helposti unohtaa, että myös aidan toisella puolella on joskus arkipäivä. Ei kenenkään ...

Kuten tiiviistä päivitystahdista voidaan huomata, en ole oikein saanut mitään aikaiseksi viime aikoina. Muutin. Vähän niin kuin. Palasin väliaikaisesta asunnosta pysyvämpään asuntoon, olisi ehkä tarkempi kuvaus sille, mitä tapahtui kahtena viime viikonloppuna. Se ei kyllä ole riittävä selitys vähäiselle kirjoittelulle. Etenkin kun yksi uudenvuodenlupauksistani oli kirjoittaa. Ettätuotajoo. Olen pohjimmiltani laiska ja mukavuudenhaluinen. Asioiden tekeminen mahdollisimman vähän vaivalla on selviytymisstrategiani ja yleensä teen vain sen, mitä on pakko tehdä. Siksi asioiden tekeminen täysin itsenäisesti, kenenkään muun vahtimatta, on vaikeaa. Esimerkiksi kirjoittaminen. Kun kukaan ei aseta takarajaa, jää projekti unholaan. Kun kukaan ei käske kirjoittaa blogiin, se jää. Tavat ovat yksi juttu, mikä pitää minua ruodussa. Jos on tapana tehdä jokin asia päivittäin/viikottain/kuukausittain, se tulee tehtyä. Mutta jos asiat jättää siihen hetkeen kun huvittaa tai on aikaa, ne tuskin tulev...

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Tai jotakin. Tämä on sitä perinteistä aikaa tehdä lupauksia. Lupauksia paremmasta elämästä. Paremmista elämäntavoista, liikkumisesta, onnellisuudesta. Tai sitten voi luvata, ettei lupaa mitään. (Paradoksi, minun mielestäni, mutta minulta ei kysytä.) Löysin päiväkirjasta (sellaisesta paperisesta), viime uutenavuotena tekemäni lupauksen: noudatan vähemmän sääntöjä. Senkin olin tietysti unohtanut viimeistään kesäkuussa. Sen lisäksi olen unohtanut kuinka paljon sääntöjä noudatin 2012, joten en osaa sanoa myöskään lupauksen pitämisestä mitään. Sattuuhan näitä. Tälle vuodelle keksin kolme lupausta. 1) Teen kaiken voitavani koulusta valmistumisen eteen. 2) Kirjoitan. 3) Pidän huolta itsestäni ja läheisistäni. Toivon, että saan nuo pidettyä - katsotaan sitten vuoden päästä. Loppupiristykseksi vahingossa keksitty päivän teemabiisi: Koska liikaa joulusuklaata. Ja minun tanssiliikkeeni ovat ehdottomasti huonompia kuin nuo, etenkin kun tanssin yksin ...

Kaivelin (vielä toistaiseksi) kuluvan vuoden valokuvakansioita koneelta. Koska en ole kovin ahkera valokuvaaja, oli saalis välillä vähän heikonlainen ("Marraskuu, valitsen sinut!"). Siinä kuitenkin jonkinlainen kollaasi asioista, jotka ovat viime vuoteeni liittyneet.

Ihan yksin jätetty pitkäksi aikaa. Tähän on kyllä kaksi (hyvää) syytä. 1) peitto 2) käsi. Ai mikä peitto? Vähän tuonnäköinen peitto, josta on kyllä langat päätelty ja saumat virkattu. Se ei silti ole vielä ihan valmis (... mikä ihmeen kiire ja viimetinka?), joten parempi kuva ehkä joskus. Ja niin, en tehnyt tuota yksin, osan palasista vain. Myös äitini ja sisareni osallistuivat neulomiseen. Kuten tästä ehkä voi arvata, kyseessä oli lahja isälleni. Jos tykkää itsetehdyistä torkkupeitoista, kannattaa olla hyvissä väleissä meidän kanssa - tai jotain. Sitten oli vielä se käsi. Juuri kun peitto oli "valmistunut" (tai no, ehkä noin kaksi tuntia sen jälkeen), liukastuin kadulla ja kaaduin. Ja otin (kaikkien ikinä annettujen ohjeiden vastaisesti) vastaan oikealla kädellä. Oikea käsi otti itseensä (= tapahtui jonkin sortin revähdys, sanoi lääkäri) ja kipeytyi. Aluksi kipu oli sitä luokkaa, etten pystynyt tekemään kädellä oikeastaan mitään - syömään, harjaamaan hampai...

Luin Hyvän Kirjan. John Boynen Kuudes mies. Tekisi mieli vaan sanoa, että ota kirja käteesi ja lue itse. Mutta ehkä olisi parempi yrittää kertoa siitä jotain? Kirjassa liikutaan useassa ajassa. Pääosin ensimmäisen maailmansodan rintamalla ja reilu vuosi sodan päättymisen jälkeen Englannissa. Päähenkilö on kaksikymppinen (en edes muista nimeä) Tristan Sadler, mies joka valehteli ikänsä päästäkseen rintamalle ja selvisi sieltä hengissä. Tristan tutustui koulutusleirillä Will Bancroftiin ja he olivat yhdessä rintamalla. Will ei kuitenkaan selvinnyt hengissä. Sodan jälkeen Tristan on matkalla tapaamaan Willin sisarta Mariania, palauttaakseen Marianin Willille lähettämät kirjeet ja selittääkseen mitä on tapahtunut. Paljon enempää en uskalla juonesta sanoa, etten spoilaisi liikaa. Kirjan kauneus ja kauheus on siinä, että vähä vähältä rakentuvien ja lukijalle aukeavien konfliktien osapuolia ymmärtää ja konfliktin huipentuessa voi vain toivoa, että asiat olisivat voineet mennä toisin. ...