Unohtuneita tavaroita

Pari päivää sitten näin kaverini sarjakuvablogissa tämän kuvan. Minulle se onnistuu vangitsemaan sen tunteen, mikä aina välillä tulee: sen kun tahtoo vain olla pieni ja jossakin poissa kaukana. Kuten kuvassa sanotaankin. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten jätän tunteen välittymisen tuon hienon kuvan harteille, yrittämättä itse selittää sitä auki (pieni ja kaukana, enpä minä muita sanoja taitaisi keksiä).

Asiasta aasinsillan kautta kukkaruukkuun. Tänään kaapissa tuli vastaan tämä:

Valkoinen pitsimekko. Sain sen keväällä. Sitä ei ole käytetty koko kesänä. Keväällä haaveilin käyttäväni tuota nättien sandaalien ja sinisen pitsihuivin tai olkihatun kanssa. Ei tullut tilaisuutta, etenkin kun mekko oli aina juhlien sattuessa väärässä paikassa.

Eipä sikäli, se olkihattukin on edelleen käyttämätön. Että jos joku pitää bileet, joihin voi pukeutua pitsimekkoon ja olkihattuun, niin otan kutsun ilomielin vastaan!

Jotakin surullista sellaisissa tavaroissa kyllä on, jotka on ostettu jotakin suunnitellen tai jostakin haaveillen, mutta sitten nuo haaveet eivät ole toteutuneet. Tulee uusia sateenkaaria kesiä. Tulee uusia mahdollisuuksia toteuttaa haaveet ja uusia hetkiä, jolloin voi pukeutua niin, että todella tuntee olevansa kaunis. Toteutumattoman unelman nostalgiaksi sitä voisi ehkä kutsua.

Ei ehkä maailman fiksuin tunne, mutta toisinaan sitä tahtoo vain kuvitella kauniit kiharat, pitsimekon, kultaisen auringonpaisteen ja lämpimän kallion. Tai kynttilämeren, pannullisen teetä ja valtavan itseneulotun torkkupeiton. Sellaisen hetken, jolloin elämästä tulee Elämää ja hetkistä Hetkiä.

PS. Hyvää korvapuustipäivää!