Pikkuikkuna

Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa ja kuvittelee jotakin tapahtumaa. Haaveilee jostakin. Käy päässään läpi kymmeniä erilaisia mahdollisuuksia, miten jotakin voisi tapahtua. Ei osaa enää laskea, kuinka monta kertaa on kuvitellut, että jokin tietty asia tapahtuisi. Ja sitten. Sitten se tapahtuu. Juuri se asia, jota on kuvitellut niin kauan, tapahtuu. Eikä mitään tapahdu. Maailma jatkaa kulkuaan radallaan. Ei sateenkaaria. Ei bambeja soittamassa balalaikkaa. Ei ilotulituksia. Maailmassa ei tapahdu mitään. Minussa ei tapahdu mitään. Huomaan vain, että kappas, tuokin tapahtui. Lässähdys. Ja loppujen lopuksi, se lässähdyskin on ihan okei. Oikeastaan ei osaa kuvitellakaan, että jotain muuta olisi tapahtunut. Aikuistumista? Kasvamista? Muuttumista? Normaalia? En osaa sanoa. Kunhan vain huomasin tämän tapahtumakulun viime viikolla. (Ja se tapahtuma, josta tämä pohtimisketju lähti liikkeelle, ei ollut mitään suurta ja maailmaamullistavaa ylipäätään. Tietenkään.)

Blogiraukka on jälleen jäänyt syrjään. Kuten melkein kaikki muukin elämässäni. En tiedä mikä on tehnyt tästä toukokuusta kuukauden, jolloin olen vain yrittänyt jaksaa vielä tämän päivän ja tämän viikon. Jaksaa aina seuraavaan vapaapäivään asti. Kaikki on kesken, kaikki laahaa jäljessä ja kun aikaa olisi, teen jotain ihan muuta kuin sitä mitä pitäisi. Kuten tänään: töistä päästyäni luin Veronica Rothin Neljän, enkä suinkaan purkanut loppuja tavaroita viime viikonlopun retkeltä tai silittänyt pyykkejä tai tehnyt mysliä tai viimeistellyt keskeneräistä askarteluprojektia. Kirjoja olen lukenut kymmenkunta, osasta kirjoitan ehkä jonkinsortin päivityksen joku päivä. Yhden näytelmänkin kävin katsomassa, siitäkin voisin kirjoittaa. Paljon muuta tässä olekaan saatu aikaiseksi. Kesä tulee hurjaa vauhtia, mutta minä haluaisin lähinnä käpertyä johonkin viileään huoneeseen lukemaan kirjoja. Myös Buffy vampyyrintappajan katsominen kävisi. Kai sitä on vain otettava lusikka kauniiseen käteen ...

Kuukauden blogitauko ohohups. En näköjään pysty tekemään viittä asiaa yhtäaikaisesti. Vieläkään. Ei yllätä edes itseäni. Mitä viittä asiaa sitten haluaisin tehdä yhtäaikaisesti? Käydä töissä (työttömyys on kamalaa, vaikkei töihin joka päivälle jaksaisi 110%:n innolla lähteäkään) Lukea kirjat (kaikki kirjat - tai ainakin ne noin kaksikymmentä, jotka odottavat lukuvuoroa yöpöydällä tai kirjoituspöydällä) Kirjoittaa (Camp Nanowrimo on nyt, eli yritän edistää keskeneräistä kirjoitusprojektia, joka on ollut kesken jo aika tarkalleen viisi vuotta, mutta kun lupasin kirjoittaa sen) Treenata naisten kympille (eilen juoksin kilometrin alle kuudessa minuutissa (ja ne muut yksitoista alle seitsemässä minuutissa) - tosin epäilen, että app on väärässä, koska enhän minä juokse nopeasti???) Tehdä käsitöitä (tuolla olisi yksi virkattava matto ja parit neuleet ja ties mitä suunnitelmissa) + bonus Pitää kodin siistissä kunnossa Kuluneella viikolla olen... käynyt töissä? Myös katson...

(minä en ehkä tee mitään muuta tänään) ... katso tämä video . Ole hyvä. Minä olen katsonut sen jo kolmesti. Pahinta on se, että kun löytää tuon videon ja katsoo sen. Istuu olohuoneen lattialla ja virkkaa mattoa vanhoista vaatteista. Superpii-paidassa. Hiukset harjaamatta (hiusten leikkaaminen lyhyemmiksi pitkiksi saa aikaan kaikenlaisia outoja muutoksia. Etenkin kun on työtön). Siinä kiinteää silmukkaa vääntäessään tajuaa: minä en pysty tuohon. Tuonkaltainen nerokkuus on täysin saavuttamattomissa. Pystyn leikkaamaan matonkuteita ja virkkaamaan mattoa ja letittämään hiukseni (vaikkei juuri nyt siltä näytä). Joinakin päivinä pystyn jopa kirjoittamaan blogitekstejä. Laadusta ei puhuta minkään edellisen neljän aktiiviteetin aikana. Joka tapauksessa: minä en osaa ideoida, käsikirjoittaa, kuvata ja editoida tuollaista videota. Ei pysty, ei kykene. Ei siis auta kuin istua ja katsoa ihmeissään. Ja tehdä sitä mitä osaa. (Ehkä myös katsoa Sound of Music uudestaan, kunhan vain saan se...

Ei sillä, että viettäisin päiväni koukuttumalla asioihin (mutta ehkä vietänkin?). Törmäsin sitten (kiitos Making a murderer -sarjan ja muutaman jännän googlailuretken) jälleen kerran Serial-podcastiin. Jotenkin päädyin tilaamaan sarjan podcast-appiini ja kuuntelemaan kaikki noin 25 jaksoa vajaassa viikossa (tai jotakin muuta yhtä älykästä - kolmessa päivässä?). Minä pidän monimutkaisista tarinoista ja siitä, että asioista selitetään kaikkia puolia, eikä vain sitä yhtä ainoaa ja oikeaa. Kovin harvoin maailma on simppeli (vaikka kuinka haluaisin ja polkisin jalkaa). Serialin ensimmäisellä kaudella (kymmenkunta vajaan tunnin mittaista jaksoa) käytiin läpi vuonna 1999 tapahtunutta nuoren tytön katoamista ja murhaa. Ja etenkin murhaa seurannutta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnissä esille tuotuja todisteita. Ja (jos saan spoilata (jos en, hyppää seuraavaan kappaleeseen)) lopulta ei kuitenkaan päädytä mihinkään lopputulokseen sen suhteen, oliko murhasta alunperin syytetty ja tuomittu e...

Olen viime päivinä viettänyt aikaa Netflixissä. Hups. Ajattelin kuitenkin suositella kahta kiinnostavaa sarjaa, joita olen katsellut. Young Doctor's Notebook BBC:n minisarja, sijoittuu 1900-luvun alun Venäjälle, enimmäkseen vuoteen 1917. Ihan loistava! Kuten nimestä voi päätellä, sarjassa kuvataan nuoren lääkärin ensimmäistä työtehtävää syrjäisessä maalaissairaalassa. Oman mielenkiintoisen lisänsä sarjaan tuo tohtorin vanhempi versio 1930-luvulta, joka kommentoi menneisyyden tapahtumia. Sarjassa käsitellään melko rankkoja aiheita ja teemoja, mutta toisaalta siinä on myös runsaasti komiikkaa. Ja hei, pääosassa on Daniel Radcliffe. Making a Murderer En koskaan kuvitellut, että katsoisin kymmenosaista dokumenttisarjaa käytännössä yhdestä oikeudenkäynnistä, mutta olen koukussa. Pahinta ja kiinnostavinta sarjassa on se, että oletettavasti (onhan kyseessä dokumenttisarja) kaikki on totta. Ei pysty kirjoittamaan enempää, pakko jatkaa Making a Murdererin parissa...

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja kaikilla muilla on asiat aina paremmin kuin itsellä. Silti: haluaisin olla töissä. Kun olen töissä, haluaisin, että minulla olisi vapaapäiviä. Onko tässä mitään järkeä? No, ei ainakaan työttömyydessä. Sitä voisi kuvitella, että kun ihmisellä on 24 tuntia vuorokaudessa aikaa käyttää Ihan Mihin Tahansa, ihminen saisi aikaiseksi vaikka ja mitä. VÄÄRIN. Ainakaan tämä näppäimiä naputteleva ihmisyksilö ei saa aikaiseksi paljon mitään. Tänään ajattelin huijata itseni ulos ja käydä kaupassa. Kämppis ilmoitti, että hän käy, kun on jo sopinut asiasta. En sitten mennyt ovesta ulos tänään(kään). Kun olin vielä opiskelija, myönnän naureskelleeni uutisjutuille työttömien syrjäytymisestä. Mikseivät työttömät vain Tee Jotain? Nyt tiedän, ettei se ole niin helppoa. Aikatauluttomuus saa tuhlaamaan aikaa kaikkeen. Aamulla herättyään voi lukea kirjaa t...