Pikkuikkuna

Tiedätte varmasti sen hetken (Tähän väliin tulee pieni välitarina, jonka voi vapaasti skipata, mutta koska #ikuisestikatkera, kerron tarinan. Ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla meille pidettiin seksuaalivalistusta koulussa, tytöille erikseen, pojille erikseen. Tunnilla jaettiin Libressen (tai jonkin muun sidevalmistajan) painattama valistusvihkonen. Jännittyneenä avasin vihkon lopusta, missä oli osio ihastumisesta ja seurustelusta. Ehkä minulle viimeinkin selviäisi, mitä ihastuminen oikein on. Ehkä viimeinkin saisin tietää, miltä se oikein tuntuu ja mistä tunnistan ihastumisen, kun sen koen. Ja siellä se lause odotti, heti kappaleen alussa: "Tiedät varmaan tunteen". NO EN TIEDÄ. Nykyään tuo lause aiheuttaa yhtä suurissa määrin huvitusta ja katkeruutta. #tärkeätarina (Ps. Nykyään tiedän tunteen, mutta ala-asteella olin vielä pihalla.)) Mihinkäs me jäätiinkään? Niin siis, tiedätte kai tekin sen hetken, kun muuten vain lukee kirjaa, vähän mielenkiinnolla silmäil...

Viimeiset pari viikkoa olen pohtinut, osallistunko tänä vuonna Nanowrimoon vai en. Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa ikinä - ja voitin. Ei se helppoa ollut, suurin voittajafiilis kuukauden aikana tuli sinä päivänä, kun otin kiinni noin 7000 sanan vajeen. Mutta tänä vuonna en aio osallistua. Miksi? Kahdesta syystä. Ensinnäkin haluan keskittyä huolehtimaan tästä psyko-fyysis-sosiaalisesta kokonaisuudesta, joka tätä postausta naputtaa. Viimeiset kaksi kuukautta olen ollut melko väsynyt ja lähinnä yrittänyt selviytyä päivästä ja viikosta toiseen. (Maanantaista alkaen odottanut viikonloppua - tai sitä seuraavaa viikonloppua yhden täysin vapaan päivän takia.) Nyt haluan pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani ja haluan priorisoida itseni ensimmäiseksi. En NaNoWriMo-projketia. Toisekseen, minulla ei ole ideaa. Viime vuoden NaNoWriMo-kässärin kirjoitin ideasta, joka oli muhinut päässäni jo ainakin puoli vuotta siinä vaiheessa. Tiesin suurinpiirtein, mitä olin tekemässä, ketkä ...

Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran tarinoita ja sitä, kenen tarinoilla on merkitystä. Kenen tarina on tärkeä, kenen tarinaa pitää kuunnella? Eilen katsoin Docventuresia ja siis Pekka Hyysalosta kertovaa dokumenttia New Run (katsottavissa Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan). Hyysalon tarina oli toki mielenkiintoinen. Mutta dokumentin päättyessä päällimmäisenä ajatuksenani oli, kuinka haluaisin tietää lisää Pekan veljien ajatuksista. Haluaisin keskustella heidän kanssaan ja kuulla heidän näkökulmaansa. Ehkä siksi, että samaistuin kaikista eniten heihin. Jos ajatellaan sitä, kenen tarinoita tavataan kertoa ja kuunnella, minä olen samanlaisessa asemassa heidän kanssaan. Se, joka kertoo muutaman lauseen. Se, jota ei välttämättä edes haastatella. Se, joka päätyy kuvaan mukaan melkein vahingossa. Onko minun tarinani tärkeä? Onko minun tarinallani väliä? Ei. Minun tarinani on arkinen ja väritön, eikä siitä löydy suuria vastoinkäymisiä, miltei ylitsepääsemättömiä ongelmia tai ...

Pääsin tänään kehonkoostumusmittaukseen, ensimmäistä kertaa ikinä. Koska pitihän sitä kokeilla, kun kerran oli mahdollisuus. Ja tykkään numeroista ja taulukoista ja tilastoista. Eiväthän ne tulokset mitenkään imartelevia olleet (joskaan eivät kertakaikkisen surkeitakaan). Mutta muutoksia elintapoihin pitäisi tehdä, jos tilannetta (numeroita) haluaisi parantaa. Ei sikäli, että tekisin muutoksia vain parempien numeroiden toivossa. Tiedän itsekin, etteivät tämänhetkiset ruokailutottumukseni ja liikuntatottumukseni auta minua, enkä haluaisi ylläpitää niitä. Mutten muka jaksa muuttaa niitä. Ettätuota. Ryhtiliike. Kirjaimellisestikin pitäisi tehdä ryhtiliike ja opetella parempi ryhty. Istun aina kyyryssä ja käännän hartioita sisäänpäin. No, lainasin tänään kirjastosta Jokanaisen juoksukirjan ja Jutan voimakirjan (koska se näytti söpöltä), että ainakin aiheeseen liittyvää lukemista on saatavilla. Kun vielä saisi siirrettyä teorian käytäntöön. PS. Kehoni ikä on 10 vuotta enemmän kuin...

... kaikki jää viimetinkaan? ... älypelien pelaaminen tuntuu hyvältä idealta, kunnes on kiire? ... kaikki ohjelma kasautuu samalle viikolle/päivälle? ... "kesälomaan" on pitkä aika? ... pannukakku loppuu aina kesken? ... omenat ovat niin hyviä? ... tässä kaupungissa ei ole Tigeria? ... tässä kaupungissa ei ole persoonallista kirjakauppaa? ... usein tekisi mieli juosta karkuun? ... Docventures tulee niin myöhään illalla?

... mutta jälleen se on rikki. Viime kerrasta on sentään jo melkein  kaksi kuukautta aikaa. Turhauttaa, ja kaikkein eniten turhauttaa oma itse. Edelliskerralla pudotin lasisen koriste-esineen puhelimen päälle ja näyttö hajosi. Tällä kertaa laitoin puhelimen kylpyhuoneen ikkunalaudalle (joo, asun vanhassa talossa), siihen tuli viesti ja hetken päästä se kolisi lattialla (minä laitoin pyykkejä koneeseen). Nyt takakansi repsottaa alareunasta. Heihei vedenpitävyys? Lallallaa. Jonain päivänä vielä kasvan aikuiseksi, enkä enää vahingossa sähellä kaikkea. Ehkä? Toivottavasti!

On hämmentävää, miten syvään ihmisen ajatustavat ja uskomukset juurtuvat. Noin kahdeksan vuotta sitten aloin taistella tiettyjä uskomuksiani ja käsityksiäni vastaan. Ensin passiivisesti, ihan vain altistumalla uusille kokemuksille. Viitisen vuotta sitten aloitin aktiivisemman taistelun. Ehkä kaksi vuotta sitten luulin voittaneeni itseni ja aiemmat käsitykseni. Mutta. Here we go again. Aurinkoisina (kuvaannollisesti aurinkoisina) päivinä kaikki on hyvin. Mutta sitten on myös ne päivät ja ajat, kun huomaa, etteivät vanhat möröt ole kadonneet minnekään. Olen ehkä onnistunut ajamaan ne syvälle kaapin perälle tai (mieleni palatsin) kellarin pimeimpään peränurkkaan. Mutta niin nekin vain keräävät rohkeutensa ja hiippailevat päivänvaloon ja istahtavat keittiön pöydän ääreen kesken kirkkaan kesäpäivän tai hyvin sujuvien juhlien. Saan aloittaa taistelun jälleen alusta. Ja koska en ole vieläkään saanut kirjettä Tylypahkaan, en osaa Naurettavus-loitsua, enkä voi ajaa mörköä pihalle yhdellä ...